 |
Bertta Nurmio ollessaan Nuuttilassa töissä.
|
Elämäni muistorikkaat joulut
Tosikertomus
Kertonut Bertta Nurmio, muistiin merkinnyt tytär Hilkka Oksi
Olen syntynyt Padankoskella, pienessä Sydän-Hämeen maalaiskylässä vuonna 1911, ja olen elämäni varrella viettänyt joulua joskus vaatimattomammin ja joskus yltäkylläisyydessä.
Lapsuuskodissani asuimme ahtaissa ja vaatimattomissa oloissa. Koko kylässä ei ollut sähköä eikä vesijohtoja, eikä mitään mukavuuksia osattu kaivatakaan. Vaikka joulu oli siihen aikaan vaatimaton, niin se poikkesi hyvin paljon arkipäivästä. Jouluvalmistelut toivat kotiin ihmeellisen juhlantunnun, ja joulua odotettiin innokkaasti.
Kun joulukuusi tuotiin sisään, se ripustettiin kattoon, koska sille ei pienessä pirtissä ollut muualla tilaa. Puhtaaksi hangatulla pirtin puulattialla oli aitasta haetut parhaat räsymatot, ja kuusen alle jäi hiukan tilaa, jossa meillä lapsilla oli kiva olla. Ihana kuusen tuoksu täytti huoneen, ja kaikki tuntui ihan erilaiselta kuin muina päivinä.
Kuusen koristeita äiti valmisti itse. Ne olivat kreppipaperista tehtyjä ruusunkukkia ja värikkäitä ketjuja. Pieniä valkoisia kynttilöitä pantiin pihtien tapaisiin kynttilänjalkoihin kuusenoksille. Kuuseen ripustettiin myös konvehteja. Ne olivat litteitä ja pitkulaisia ja päällystetty punaisella kiiltopaperilla.
Jouluruoat ja leivonnaiset tehtiin kaikki kotona, ja niiden tuoksut taikoivat lapsen mieleen jännittävää joulutunnelmaa. Lipeäkalan tuoksu tiesi aina sitä, että joulu oli ihan oikeasti alkanut.
Joulupukkia ei aina nähty, mutta pieni erä lahjoja ilmestyi kuusen alle. Minä sain lahjaksi satukirjan tai kauniin kortin tai omatekoisen räsynuken. Muistan vieläkin, kuinka olin iloinen saadessani satukirjan, jossa puhuttiin kauniista prinsessasta.
Koulun kuusijuhla oli aina ihan joulun aluspäivinä, ja sekin toi joulun tunnelmaa. Sinne oli tapana kokoontua koko kylän väellä, vaikka ei kotona olisi ollutkaan kouluikäisiä, ja juhla oli aina illalla, että kaikilla olisi mahdollisuus tulla. Kuusijuhlassa näyteltiin joulunäytelmä, lausuttiin jouluaiheisia runoja ja leikittiin suuren kuusen ympärillä monenlaisia leikkejä. Lopuksi jaettiin todistukset. Se oli suuri juhlahetki.
Kun olin täyttänyt 16 vuotta, menin naapurikylään suureen taloon hoitamaan lasta ja auttamaan keittiötöissä. Siellä oli vähän erilainen joulu, ja siinä oli erikoista se, etten ollut siihen mennessä koskaan ollut joulukirkossa. Sinne lähdettiin aamulla kello neljä hevosella ja reellä. Muistan ihan elävästi sen kirkkomatkan. Kirkkoreessä istuttiin vällyissä, ja siellä oli ihan lämmin. Vällyt oli tehty turkisnahasta ja vuorattu kankaalla. Oli kova pakkanen ja kirkas tähtitaivas. Lumi narskui reen jalasten alla ja silakello soi hevosen selässä, kun ajoimme järven jäätä pitkin kirkolle.
Se muistojeni ihana jouluaamun kirkko oli aivan täynnä ihmisiä, ja kirkossa oli kaunis jouluvalaistus. Se oli nuoruusvuosieni ihanin joulu. Toista sellaista kokemusta ei ole koskaan ollut. Seuraavana vuonna muutin siitä palveluspaikasta takaisin kotikylään.
Olin 17-vuotias ja menin toiseen suureen taloon karjanhoitajaksi. Meitä oli kaksi hoitamassa karjaa ja yksi keittiötöissä. Siellä joulu oli taas erilainen.
Paljon ennen joulua leivottiin limppuja, jotka varastoitiin jyvälaariin jyvien joukkoon. Ei ollut sähköä, ei pakastinta eikä jääkaappia. Mutta ruokaa tehtiin paljon, kun palkollisia oli paljon, ja kaikki tehtiin kotona. Lipeäkala ostettiin kuivattuna, ja sitä liotettiin ensin monta viikkoa tuhkalipeässä. Kun kala oli pehmennyt, vaihdettiin joka päivä puhdas vesi, ja sillä tavoin kalasta tuli valkoista ja hyvää.
Lihat saatiin myös omasta takaa, kun karja otettiin syksyllä sisään. Talvea varten tehtiin lahtia, ja lihat laitettiin suuriin puisiin tiinuihin ja suolattiin, ja siinä oli koko talven lihavarasto. Veri otettiin myös talteen, samoin suolet, jotka pestiin, liotettiin ja käännettiin. Verestä ja jauhoista tehtiin löysä taikina, ja pestyt suolet täytettiin taikinalla lehmänsarvesta tehdyn suppilon avulla. Sitten ne kypsennettiin verimakkaraksi.
Olin siinä talossa vuodesta 1928 vuoteen 1930. Joulu oli suuri juhla. Talossa oli iso pirtti, jossa oli suuri korkea kuusi keskellä lattiaa hienosti koristeltuna. Pirtin peräseinällä oli monta metriä pitkä pöytä, jolla oli valkea liina, ja pöytä oli kukkuroillaan jouluruokia. Sahtikin oli kotona tehtyä.
Kun kaikki olivat istuneet pöytään, myös me palkolliset, pöydän päässä istuva vanhaisäntä luki jouluevankeliumin. Hän oli hyvin vanha mutta osasi lukea vähän.
Noista yltäkylläisyyden jouluista oli huima muutos oman perheen pula-ajan jouluihin 1930-luvulla. Oli työttömyyttä, eikä mitään tukia saatu mistään. Äitini osasi ommella ja teki lapsille koulun joulujuhliin vaatteita kaikenlaisista tilkuista, joita sai tehtaassa työssä olevalta sisareltaan kaupungista. Takit käytettiin kahteen kertaan kääntämällä nurja puoli päällepäin. Mummun kekseliäisyyden ansiosta lapset olivat sen verran siististi puetut, että koululle tulleista Amerikan paketeista ei katsottu meidän lasten vaatteita tarvitsevan.
Joululahjat olivat kotitekoisia: sukkia, tumppuja, räsynukkeja, puuhevosia ja nukenkehtoja. Omavaraisuutta oli sen verran, että kasvatettiin ainakin yksi porsas, joka teurastettiin talveksi, ja omasta peltotilkusta saatiin porkkanat, lantut ja perunat. Teurasjätteiden talista valettiin kynttilät jouluksi.
Ankein ja ilottomin jouluni oli vuoden 1939 joulu. Mieheni oli marraskuussa 1939 saanut käskyn lähteä sotaan. Meillä oli neljä alle 10-vuotiasta lasta, joista nuorin oli 2-vuotias. Talvisodan jouluna oli erittäin kova pakkanen, ja se joulu oli minulle ja lapsille synkkä joulu, sillä olimme kaikki sairaana. Minulla oli paha angiina ja lapset olivat kuumeessa. Lähin lääkäri tai sairaanhoitaja oli kirkonkylässä, jonne oli matkaa 20 kilometriä. Ei ollut puhelinta, ei sähköä eikä sisävessaa, mutta toimeen täytyi tulla.
Oli varmaan Taivaan Isän johdatusta, että arjen tultua meillä poikkesi kätilö ohi kulkiessaan. Hän tunsi perheemme, kun oli ollut meillä neljännen lapsen syntyessä. Päästyään takaisin kirkolle hän lähetti heti lääkkeitä, ja niin me paranimme.
Mieheni oli kaikki viisi sotavuotta rintamalla. Meillä oli siis muitakin sotajouluja, mutta se ensimmäinen oli muita synkempi. Kun hän palasi sodasta, meilläkin alkoi taas käydä joulupukki. Jouluaattona lapset kaipasivat silti pukin käydessä isää, joka aina sattui pistäytymään juuri silloin ulos ja ihmetteli takaisin tullessaan, että joko se pukki taas ehti käydä.
Vuonna 1952 muutimme naapuripitäjään, jonne olimme rakentaneet uuden kodin. Talossa oli kolme huonetta ja keittiö ja kellarikerroksessa sauna. Pihapiirissä oli pari aittaa, navetta, talli, kanala ja puimala. Meillä oli neljä lehmää, vasikoita ja hevonen. Kun olimme siellä ensimmäistä joulua, tuntui kaikki oikein upealta. Olimme onnellisia siitä, mitä meillä oli.
Meille oli sodan jälkeen syntynyt vielä tyttö, joka oli kotona, kun isommat lapset olivat muuttaneet kaupunkiin. Niinpä meillä kävi vieläkin joulupukki, ja lahjoja tuli paljon, kun kaikki lapset tulivat perheineen jouluksi kotiin joulupakettien kanssa. Se toi iloa ja tunnelmaa arkiseen ja kiireiseen elämäämme siellä maalla. Tupakeittiömme leivinuunissa paistoin jouluksi kaikki laatikkoruoat ja leivonnaiset.
Asuimme 10 vuotta sillä maatilalla, jonka pellot mieheni oli omin käsin raivannut ja rakennukset itse rakentanut. Se oli meidän elämämme suuri saavutus. olimme uurastaneet sen eteen helteisiä päiviä ja yöttömiä öitä. Paikka ei kuitenkaan elättänyt koko perhettä, ja kun vanhemmat lapset olivat lähteneet kaupunkiin, alkoi talon pito käydä meille liian raskaaksi. Pitkään harkittuamme myimme lastemme pyynnöstä tilan pois huutokaupalla. Pakkasimme tavaramme kuorma-autoon ja haikein mielin jätimme vieraille ihmisille kauniin kotimme, karjamme ja kissamme ja muutimme kaupunkiin.
Siitä on nyt 35 vuotta, ja täytän pian 86. Mieheni kuoli 26 vuotta sitten vakavaan sairauteen. Näinä yksin elettyinä vuosina olen suuren osan ajastani hoitanut lasteni lapsia ja vielä lastenlasten lapsiakin, ja he ovat kaikki hyvin rakkaita minulle. Teen vieläkin joka jouluksi vanhan ajan jouluruokia ja joululeivonnaisia, ja olen onnellinen, kun lapset ja lastenlapset lapsineen tulevat käymään. Vanhin poikani tuo aina joulukuusen ja koristelee sen kanssani. Jouluaaton olen yleensä viettänyt nuorimman tyttäreni perheen kanssa, ja ne ovat koko vuoden parhaita hetkiä. Lasten kirkkaissa silmissä näen sen puhtaan jouluilon, jonka muistan jo omasta lapsuudestani.
