ARKEOLOGISILLA KAIVAUKSILLA HIETANIEMESSÄ

Elettiin vuotta 1967. Jo viiden vuoden ajan arkeologit Pekka ja Timo Miettinen olivat tehneet tutkimuksia Luopioisissa Kukkia-järven rannoilla, jotka ovat ikivanhaa asuma-aluetta. He olivat etsineet kivikautisia asuinpaikkoja ja esineistöä. Veljekset olivat kartoittaneet Luopioisista n. 80 paikkaa, jossa oli eletty vuosina 6000 - 500 e.Kr.

Padankosken alueelta löytyi kivikautista asutusta mm. Rautiasta, Sarkasista, Ruljasta, Niemeltä ja Aapolta. Hietaniemen Hietasenkärjessä arkeologiset kaivaukset olivat olleet käynnissä jo vuodesta 1963 alkaen.

Kaikki oli lähtenyt siitä, kun vuonna 1910 torppari Johan Salminen löysi maasta kourutaltan. Hietaniemen talon etelään viettävään rinteeseen oli tehty koekaivauksia, ja kuopista olikin löytynyt runsaasti kvartsista, piistä ja liuskeesta valmistettua esineistöä. Kvartsi oli kovuutensa vuoksi varsin hyödyllinen, sitä oli käytetty nuolenkärkiin tai nahan muokkaukseen. Alkeellisia kivikirveitäkin maasta oli löytynyt.

Liuskekärjet kuuluivat myös vanhimpaan esineistöön, joiden iäksi määritettiin 6000 vuotta e.Kr.

Hietaniemi on tyypillinen kivikautinen asuinpaikka. Se on Kukkian hiekkainen ranta, eteläinen, aurinkoinen rinne, jollaisen kuka tahansa valitsisi nykyään kesämökkinsä paikaksi.

Maila ja Maisa olivat vuonna -67 nuoria tyttöjä. He olivat kuulleet, että Hietaniemen kaivauksille tarvittiin apuvoimaa. Työ kuulosti mielenkiintoiselta, sillä historia ja kotiseudun asiat olivat molemmista  kiinnostavia.

Työmatkat Padankosken rannasta Hietaniemeen muodostuivat harvinaisen hauskoiksi, sillä tytöt soutivat venettä kaksilla airoilla, jolloin matka joutui nopeasti. 

Oli alkukesä, aurinko paistoi, taivas oli sininen ja laineet liplattelivat. Kukkian rannan puut olivat kesäkuisen vihreät. Tytöt laskivat veneensä Sarkasen lahden rantaan ja nousivat Sarkasen talon  pellonreunaa maantielle, jota pitkin matkaa Hietaniemeen oli kilometrin verran.

Työpäivä oli juuri alkamassa. Maila ja Maisa tarkastelivat kaivausaluetta, joka asettui  Hietaniemen talon pihasta  Kukkian rantaan vievän tien päälle. Ruohoinen maakerros oli irrotettu neliömäisinä laattoina, jotka oli pinottu sivummalle. Vaalea hiekka oli tullut näkyviin.

Kaivauksista vastaava Pekka Miettinen, siirteli parhaillaan kaivausalueen reunalla vaakituslaitetta, jolla hän mittasi paljastuneen maa-alueen korkeutta. Hänellä oli toisella käsivarrellaan nippu karttoja ja papereita, joissa oli alueesta  tarkkoja piirroksia.

Hänen veljensä, Timo Miettinen, arkeologi hänkin, ojensi tytöille työvälineitä, jotka näyttivät  muurarinlastoilta. Maisa pyöritteli lastaa kädessään ja ihmetteli, etteikö täällä lapiolla kaivettukaan.
-      Tämä on todella tarkkaa työtä. Maan pintaa rapsutetaan lastalla vain ohut kerros kerrallaan, ja koko ajan pitää olla silmä kovana. Pieninkin siru tai värimuutos maaperässä on ilmoitettava. Pitää painaa mieleen, mistä kohdasta jotain erityistä löytyy, Pekka neuvoi.
-      Mitä täältä voi löytää? Maila kysyi.

Timo nosti katseensa papereistaan. - Aikamoisia aarteita täällä on, sillä löydöt ovat pitkältä ajanjaksolta. On varhaista kampakeramiikkaa, asbestikeramiikkaa, epineoliittista keramiikkaa ja vielä Kiukaistenkin keramiikkaa.

Tytöt miettivät, mitä olivat koulussa lukeneet kivikauden asioista. Kampakeramiikka oli tuttua, se tarkoitti koristelutyyliä, jolla isojen, säilytystä varten tehtyjen saviruukkujen pintaan oli paineltu koristekuvioita.
-      Teitä varmaan kiinnostaa, löytyykö täältä koruja. Timo sanoi.  - Kyllä täältä on löytynyt paljon meripihkaakin.  Jo kivikaudella naiset ovat halunneet koristella itseään.
-      Mistä tänne meripihkaa on tullut? Maila ihmetteli. - Ei Kukkian rannoilta ainakaan.
-      Varmaan Venäjältä ja Baltiasta, Timo sanoi.- Kyllä silloinkin jo tavara liikkui.

Työpäivä pääsi vauhtiin. Työtoverina oli kansakoulunopettaja Anja Mäkelä Puutikkalasta. Hän oli kirjailija Hannu Mäkelän sisar, jolla oli kuiva huumori, välillä hän kohosi  kuopasta seisomaan ja intoutui lausumaan runoja. Hänen suosikkinsa oli Nyt on Suomen suloin aika, nyt sen luonto kukoistaa. Tätä hän lausui varsinkin sadepäivinä.

Timo Miettisellä oli myös oma sadepäiviin sopiva lempirunonsa. Se oli Saarikoskea, 60-luvun suosikki, joka sopi hänelle hyvin Tule ylös kuopasta, arkeologi! Älä kaivele menneitä, arkeologi! Sitä mikä on kadonnut kuitenkaan, et tavoita milloinkaan.

Pekka Miettinen rakasti arkeologian lisäksi myös taidetta ja musiikkia.

Miettisen veljeksille taide oli kodin perintöä, koska heidän isänsä oli taidemaalari Olli Miettinen. Veljekset olivat viettäneet lapsuuden kesiä Padankosken Sipilässä, Kelkankylän Paavolassa sekä Hauhon Sappeen Puolivälissä. Taiteilija Olli Miettinen on maalannut monet voimakkaan vihreät taulunsa Vahdermetsän rehevistä maisemista.

Olli Miettisen Padankoskea ja Vahdermetsää kuvaavia  töitä voi nykyisin löytää mm. Ateneumin kokoelmista.

Pekka rakasti erityisesti barokkimusiikkia ja nokkahuilun soittamista. Hän saattoi kesken työpäivän tarttua nokkahuiluunsa ja istahtaa Hietaniemen saunan kuistin rappusille ja ruveta soittelemaan Bachin tai Vivaldin teemoja. 

Tytöistä oli mielenkiintoista, että mukana oli myös ruotsinkielinen Tom, joka aikoi lähteä opiskelemaan arkeologiaa. He eivät olleet aiemmin ruotsia puhuvaa tavanneetkaan.

Myöhemmin Maisan molemmat siskot, Tuula ja Leena, liittyivät myös kaivausporukkaan.

Hauska työtoveri oli myös Hietaniemen oma poika, Veijo Saastamoinen, joka kävi erityiskoulua. Veijolla oli vaikeuksia liikkumisessa, mutta ei puhumisessa. Hänen mukavat juttunsa ilahduttivat työporukkaa pitkinä helteisinä iltapäivätunteina.

Kaivaminen ei ollut  pitkästyttävää, vaikka sitä tehtiin hitaasti ja huolellisesti. Koko ajan löytyi jotakin. Vähän väliä hiekasta paljastui ruukunpala, jonka reunaa kiersi koristeraita. Tuntui, että ruukunpaloja nousi Hietaniemen kevytrakeisesta hiekasta satoja kiloja. Kvartsia löytyi myös silloin tällöin.

Hietaniemen savi-idolin löytää netistä: Museovirasto 

suomenmuseotonline.fi   

KM 16822:373

Merkittävin löytö Hietaniemessä oli savi-idolin löytyminen. Savi-idoli on eräänlainen pyhä esine, joka on liittynyt kivikauden ihmisten palvontamenoihin.

Savi-idoli on muovailtu nimensä mukaan savesta. Yleensä se on muodoltaan sikiömäisessä kippurassa, jolloin se on ollut helppo asettaa istumaan ja sen edessä on voitu suorittaa jonkinlaisia uskonnollisia rituaaleja. Usein savi-idolien pää on ollut pieni nuppi vartalon jatkona ja nenä on muistuttanut isoa haukan nokkaa.

Hietaniemestä löydetty savi-idoli on kuitenkin ainutlaatuinen lajissaan, koska sillä on selvästi kaksi jalkaa. Valitettavasti idolin jalat, kasvot ja osa selästä olivat murtuneet.

Hietaniemen pieni, n. 2 cm korkea, savi-idoli nousi välittömästi kuuluisaksi. Lehdistö, joka muutenkin seurasi kiinnostuneena, mitä kaivauksilta löytyi, villiintyi savi-idolista, ja se pääsi isojen lehtien otsikoihin.

Myöhemmin Hietaniemen savi-idoli oli pitkään kunniapaikalla Suomen Kansallismuseossa. Sen saattoi nähdä heti kansallismuseon pääovesta astuttaessa aulan lasikaapissa.

Mailalle ja Maisalle työskenteleminen Hietaniemen kaivauksilla oli merkityksellistä aikaa.

He pääsivät tutustumaan kenttätyössä arkeologiaan ja tarkkaan tieteen tekemiseen. He tajusivat, kuinka heidän kotiseutunsa, Kukkian rannat, olivat olleet suosittu asuinpaikka jo kivikauden aikaan. Oli merkillistä ajatella, että ihmiset olivat toimittaneet 8 000 vuotta sitten samassa paikassa askareitaan, missä he nyt pienet shortsit jalassa kintut ruskettuneina kaivoivat ja samalla lauleskelivat vanhoja renkutuksia kuten: Elo ihmisen huolineen ja murheineen, se on vain väliaikaista. Kauneinkin ruusu ja kukkanen, se on vain väliaikaista. Tämä elomme riemu ja rikkaus sekä rinnassa riehuva rakkaus sekä pettymys tuo, totta tosiaan - väliaikaista kaikki on vaan!

Kirj. Maija Kuitunen