Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2018

Kauneimmat joululaulut

Vankka suomalainen perinne on laulaa joululauluja yhdessä. Kauneimmat joululaulut kajahtavat Lähetystyön hyväksi sadoissa kirkoissa ja tilaisuuksissa ympäri maata tänäkin jouluna. Padankoskella Kauneimmat joululaulut lauletaan

Padankodalla torstaina 21. joulukuuta klo 18.00.

Tervetuloa!

Padankosken kylätoimikunnan ja -yhdistyksen alkuajan historiaa

Pälkäneen seudun kansalaisopiston aloitteesta ja koollekutsumana kokoontui Padankosken koululle viisitoista kyläläistä kuuntelemaan opettaja Sakari Malinin selostusta kylätoimikuntien perustamisesta ja kylätoiminnan viriämisestä maassamme.

Tämän seurauksena Padankosken kylätoimikunta perustettiin vuonna 1980 kylän yhteisten asioiden ja toiminnan ylläpitämiseksi. 

Ensimmäiseen kylätoimikuntaan valittiin Aarne Heino, Eebi Lehtonen, Anja Paavola, Jaakko Saarinen, Alli Sarkanen, Markku Seppälä ja Aune Vuorinen. Koollekutsujana ja sihteerinä toimi Anja Paavola.

Kylätoimikunnan järjestämää toimintaa olivat alkuun useat kurssit ja harrastuspiirit. Aiheina oli mm. puutarhanhoito, askartelut, kuntoilu ja kylän tienpientareiden siivous keväisin. Toiminnan keskuksena oli Padankosken vanha kansakoulu. Toimikunta aloitti myös kesäjuhlien pitämisen koululla. Myöhemmin niitä alettiin kutsua Hermanninpäiviksi, kun useana kesänä tapahtuma osui Hermannin nimipäiväksi 12. heinäkuuta.

Kylätoimikunta sai Luopioisten kunnalta luvan pitää koululla erilaisia juhlatilaisuuksia esim. syntymäpäiviä. Koulu toimi myös Kukkiahiihdon ja -pyöräilyn toimipisteenä, vaalien äänestyspaikkana ja osakaskunnan kokouspaikkana. Lisäksi kylän nuoriso järjesti perjantai-iltaisin korona- ja pöytätennispelejä.

Vuonna 1984 kylätoimikunnan puheenjohtajaksi valittiin Aune Vuorinen ja sihteeriksi Anja Paavola. Silloin aloitti toimintansa myös kankaankudontapiiri. Kangaspuut koottiin koulun voimisteluluokkaan. Kyläläiset kävivät kukin vuorollaan kutomassa mattoja, pöytäliinoja ja raanuja. Vuoden 1986 äitienpäivänä järjestettiin piirin näyttely, jolloin muutkin luopioislaiset pääsivät tutustumaan padankoskelaisten kädentaitoihin.

Toukokuun 30. päivä vuonna 1985 harvennettiin koulun tontin puustoa. Eebi Lehtonen ja Osmo Vuorinen kaatoivat puut ja muu talkooporukka halkoi ja pinosi ne liiteriin. Koulun lämmitykseen tarvittiin puita.

Vuonna 1990 kylätoimikunnan puheenjohtajaksi valittiin Simo Saarinen, sihteeriksi Anja Paavola ja emännäksi Aune Vuorinen. Toiminta jatkui edellisten vuosien malliin. Uutena toimintana tuli mukaan kesäinen kotimaanmatkailu.

Vuonna 1995 kylätoimikunta valitsi ensimmäisen kerran vuoden Hermannin. Tämän kunnianimen sai omakseen vuoden ajaksi sellainen kyläläinen, joka oli toiminut Padankosken hyväksi. Näihin aikoihin järjestettiin koululla myös joulujuhlia ja toisena pääsiäispäivänä kyläkirkko.

Vuonna 1998 Luopioisten kunta ilmoitti myyvänsä Padankosken vanhan kyläkoulun ja toivoi, että kylätoimikunta siirtäisi tavaransa pois koululta marraskuun loppuun mennessä. Tämä ilmoitus ei tullut kylätoimikunnalle yllätyksenä, koska kunta oli ollut myymässä koulua jo aikaisemminkin.

Kyläläiset kokoontuivat 16. marraskuuta 1998 miettimään syntynyttä tilannetta. Mihin toimikunnan vuosien varrella kertynyt omaisuus siirrettäisiin? Samalla Kauneimmat joululaulut-tilaisuus siirrettiin koululta Anja Paavolan kotiin. 25. marraskuuta tavarat siirrettiin talkoovoimin koululta Paavolan vanhaan navettaan. Osan tavaroista kyläläiset ottivat mukaansa väliaikaiseen säilytykseen.

Seuraavana vuonna 1999 kylätoimikunta jatkoi toimintaansa entiseen tapaan. Kokoukset pidettiin vuorollaan kunkin kotona. Hermanninpäivät pidettiin sinä vuonna Koulunrannassa. Se oli paras paikka koulun läheisyydessä, sillä useat entiset oppilaat tulivat juhliin katsomaan vanhaa kouluaan. Kylän onneksi kunta ei myynyt Koulunrantaa, koska olihan kylällä oltava oma uima- ja veneranta.

Samana vuonna alettiin pohtia, löytyisikö jostain kylätoiminnalle uusi kokoontumispaikka. Esa Vuorinen ehdotti huvimajaa uimarannalle, Anja Paavola kertoi Ämmätsän hakeneen EU-rahaa kylätalohankkeelleen.

18. syyskuuta hallitus kokoontui Aune Vuorisen kotona. Siellä päätettiin hakea nopeusrajoitusta kylää halkovalle tielle, liittyä Promoottoreihin ja luetteloida yhdistyksen omaisuus. Nämä päätökset myös toteutuivat. Lokakuun neljäntenä Anja Paavolan luona kyläkokoukseen oli kutsuttu Liisa Häme Padasjoelta kertomaan kyläsuunnitelmasta ja sen teosta. Hän kehotti muuttamaan kylätoimikunnan kyläyhdistykseksi. Tämän valmistelu aloitettiin jo saman vuoden puolella.

Kyläkokouksessa Anja Paavolan luona 15. marraskuuta 1999 valittiin tulevan yhdistyksen hallitukseen henkilöt, jotka alkoivat valmistella yhdistyksen sääntöjä ja rekisteröintiä. Puheenjohtajaksi valittiim Simo Saarinen, varalle Esa Vuorinen, sihteeriksi Kirsi Saarinen, rahastonhoitajaksi Hilkka Vuorinen ja Anja Paavola jäseneksi. 

Padankosken kyläyhdistys perustettiin 7. joulukuuta 1999 ja hyväksyttiin yhdistysrekisteriin 20. huhtikuuta 2000.

Tammikuun kahdeksantena vuonna 2000 pidettiin tulevaisuusseminaari Simo Saarisen kotona. Paikalle oli saapunut niin kyläläisiä kuin kesäasukkaistakin. Keskustelun johdattelijoina toimivat Liisa Häme Padasjoelta ja Kyläpalvelu-projektin palveluohjaaja Taina Urkko Pälkäneeltä. Suurimmaksi asiaksi seminaarissa nousi kylätalo tai kokoontumispaikka. Lisäksi tehtiin kyläsuunnitelma, jonka kokosi yhteen Tuula Isosuo. Muina asioina olivat uimarannan tie ja kunnostus, ilmoitustaulut, yhteistoiminta kesäasukkaiden kanssa ja EU-projekti.

Kevättalvella 2000 kyläyhdistys aloitti virallisesti toimintansa. Jarmo Paavolalta vuokrattiin aivan Uimarannan vieressä oleva Rantalan kesämökki toimitilaksi. Ensimmäiseksi sinne perustettiin Kesäkahvio, Kylänranta. Siellä pidettiin juhannusjuhlat, joiden tuotolla katettiin mökin vuokra. Hermanninpäivät järjestettiin sinä vuonna kylän uimarannalla, jonka Esa Vuorinen oli raivannut avoimeksi. Siellä Tuula Isosuo kertoi talvella tehdyistä suunnitelmista. Jo samana kesänä Padasjoen kirjastoauto alkoi liikennöidä kylälle yhdistyksen aloitteesta.

Vuoden 2001 keväällä alettiin keskustella Koulun kentälle rakennettavasta kotarakennuksesta, koska Rantalan vuokraaminen osoittautui yhdistykselle liian kalliiksi. Osan kyläläisiä mielestä rakentaminen tulisi liian kalliiksi, mutta suuri osa oli rakentamisen kannalla. Päätettiin jatkaa suunnitelmia Promoottorien avustuksella ja hakea hankkeeseen EU-rahaa. Kunta otti myönteisen kannan rakennushankkeeseen. Vastaavaksi hoitajaksi valittiin Esa Vuorinen, joka huolehti tarvittavat paperit, 14 kpl,  Promoottorien Mikko Rissaselle. Lupa-asiat saatiin kuntoon monien koukeroiden jälkeen, koska hanke oli ainutlaatuinen ja monessa mielessä uraa uurtava. Esa Vuorinen joutui käymään niin rakennustarkastajan kuin kunnanjohtajan ja verojohtajankin juttusilla ennen kuin luvat heltisivät. 

EU-avustus myönnettiin vuoden lopulla ja kodan avajaiset vietettiin 6. tammikuuta 2001. Seuraavana kesänä Hermanninpäiville kutsuttiin kaikki hankkeessa mukana olleet ja kota otettiin virallisesti käyttöön. Kodalle vakiintui nimeksi Kotakahvio. Nyt Padankosken kyläyhdistyksellä oli oma paikka, missä voi pitää kokouksia ja juhlia.

Kuvat Kyläyhdistyksen arkistoista, teksti Esa Vuorinen ja Tuomo Kuitunen

Kylä 1950 - 1960- luvulla

Vielä 1950-luvulla puhuttiin, kuinka padankoskelaiset ovat lähes kaikki sukua toisilleen. Varsinaisesta sukurutsauksesta ei ollut puhe, mutta kun puolisoksi otettiin naapurin tai muuten saman kylän kasvatti, niin sukulaiseksi siinä väkisinkin tuli. Siihen aikaan maaseutu tarjosi työtä ja toimeentuloa. Monilapsisia perheitä olivat Koivuniemi, Järvinen, Kataja ja Seppälä. Seppälän lapset asettuivat Hämeenlinnaan ja Helsinkiin, ja sisarusparven lapsettomat, Liisa ja Leo, jäivät Padankoskelle talonpitoon. Samoin jäi Padankoskelle oman tai puolison talonpitoon Koivuniemiä, Järvisiä ja Katajia. Järviset ja Hagrenit kuuluivat suureen Ilomäen sukuun, jossa monessa sukupolvessa oli 10-15 lasta. Niinpä edellämainituista pääasiassa kolmen suvun jälkeläiset asettuivat Padankoskelle ja sukulaistuivat keskenään.

Sukulaissuhteita selvittävälle sivulliselle ja jälkipolville aiheuttaa hämmennystä se, että perheet kulkivat pääasiassa talon eikä sukunimen mukaan. Koivuniemen talosta lohkotulla Niemelän talolla (torpalla) asuvaa Kalle Katajaa kutsuttiin Niemelän Kalleksi, eikä Katajan Kalleksi. Kalle ja Martta Katajaa ja heidän lapsiaan kutsuttiin Niemelän väeksi. 

Tieteellinen selitys nimien käytölle on seuraava: Kruunu eli valtio oli kiinnostunut suuresti verotuloista. Verotusobjektit eli verotuskohteet oli tunnistettava eli nimellä yksilöitävä. Itä-Suomessa harjoitettiin kaskiviljelyä. Kun kaski oli antanut kasvunsa jonkin vuoden kuluttua polttamisesta, siirryttiin toiseen paikkaan. Siellä verotusobjektiksi muodostui sen vuoksi viljelijäperhe eikä talo. Siksi liikkuva perhe eli verotettava tunnistettiin juuri sukunimen perusteella. Itä-Suomessa sukunimen käytöllä on pitkät perinteet. Länsi-Suomessa taas talo oli ja pysyi paikallaan kymmeniä vuosia. Omistajaperheet saattoivat vaihtua, tai taloon tuli kotivävyjä jne. Talo oli verotuskohde, ja koska se pysyi paikallaan, oli verottajan tärkeää tietää talon nimi. Talon haltijoista ei oltu kiinnostuneita, minkä vuoksi heitä ei tarvinnut yksilöidä, eikä niin muodoin antaa sukunimeä. Länsi-Suomessa ja myös Hämeessä talon nimestä on tullut yhä edelleen käytössä oleva tunnistamisperinne. Viime vuosisadan puolivälissä se oli vahva tapa. 

Kylän keskustassa olivat suuret talot Seppälä, Nuuttila ja Tulokas (Paavola). Laajalti tunnetun Toivo Verhon isä oli Toivo Tulokas. Hän tuli vuonna 1926 Kelkankylän Ali-Paavolasta ja oli täällä Tulokas, mistä nimi Tulokas. Koivuniemi oli myös ennen suuri talo. Se sijaitsi kuitenkin pari kilometriä keskustasta Kukkian rantamaisemissa. Padankosken kylän kanssa tiivissä kanssakäymisessä olivat noin neljän kilometrin päässä keskustasta ns. Ruljankylässä olevat Rulja ja Sarkanen. Ruljan talon emäntä oli kotoisin Tulokkaalta.

Koivuniemi oli suurehko ratsutila, joka 1930-luvulla jaettiin kahdeksan lapsen kesken. Sukuun kuuluvia olivat Koivuniemet ja Kotirannat, Tuomiset, Salimäet (Seppänen) sekä Kalle Katajan lapset. Naapurukset Koivuniemen Erland ja Järvisen Ida menivät keskenään naimisiin. Koivuniemen tyttärentytär Martta (o.s. Heikkilä) meni naimisiin Kalle Katajan kanssa. Salimäestä tuli tytär Seppälään emännäksi, ja Koivuniemestä tuli poika Salimäkeen vävyksi. 

Suvun kannalta keskeinen henkilö Juho (Johannes) Edvard Tuomaanpoika, joka syntyi 1859 asettui syntymäkodostaan noin viiden kilometrin päähän Tulokkaan maalle torppariksi. Koska torpanmäellä kasvoi runsaasti katajia, hän otti vuosisadan vaihteen suuressa sukunimien ottokampanjassa nimekseen Kataja. Palsasta Padankosken ”Mettäkulmalle” muuttaneen Tuomas Koskelan pojan Juho Katajan seitsemän lasta ja 45 lastenlasta muodostivat ison osan kylästä. Vuonna 1919 otetussa koulukuvassa on monta serkkua ja pikkuserkkua, vaikka osa oli poistunut jo oppikouluunkin. Sukuun kuuluivat Katajat, Saariset, Järviset, Kangas (Vainiomäet) ja Lehtiset ja toiset Lehtiset. 

Juho Katajan tyttärentytär, Vuorisen Aune, on naimisissa Osmo Vuorisen kanssa. Aunen Hilkka-serkun mies Ossi ja Aunen mies Osmo ovat veljeksiä. Aina Kustaava Katajan ensimmäinen mies, Kalle Vuorinen, ei ollut sukua Osmon ja Ossin isälle. Kalle Vuorinen tapettiin kapinassa 1918. Hän oli padankoskilaisen Kulmalan torpan poika. Hän vain oli muuttanut nimensä joskus Vuoriseksi. Hilkan isä Kalle Järvinen ei myöskään ollut sukua alussa mainitulle Järviselle. Aune Vuorisen äidin, Esterin, puoliso Kalle Saarinen, entinen Ottman, ja Heino Ottman ja Alarik Ottman ja Ida Setälä olivat sisaruksia. 

Monilapsinen Laineen (Kailon) suku ei näytä liittyvän edellä mainittuihin sukuihin millään tavalla.

Selvitystä ovat koonneet Martti Kataja ja Aune Vuorinen.

Aune Vuorisen poika, Esa Vuorinen, on selvittänyt ja piirtänyt karttapiirroksen Padankosken kylästä noin vuonna 1920 (kuva tekstin alussa).

Vesijaon Aholan sukuseuran Vesiratas-lehdestä 1/2004 kopioinut Maija Kuitunen     

Pitokokki muistelee

Aune Vuorista haastatteli 10.10. 2013 Maija-Liisa Kannel Vesijaon Aholan sukuseuran Vesiratas-lehteen

”Olihan ne pidot ennen erilaisia kuin nykyaikaan. Pitojen valmistajakokki pyydettiin suunnittelemaan talonväen kanssa pitotaloon, mitä kaikkea pidoissa aiottiin tarjota. Pitokokki yleensä teki omia ehdotuksia ja talonväellä oli myös omia toivomuksia. Siltä pohjalta sitten edettiin”, Aune Vuorinen sanoo.

Oman paikkakunnan kokeilta, Aino Hakalalta, Eeva Kipparilta ja Meeri Kilpiseltä, Aune sai pitokokin perusopetuksen toimiessaan ensin apuihmisenä pitojen laitossa. Aitoon emäntäkoulussa järjestettiin yhden kuukauden kestänyt kurssi, jonka Aune myös kävi, mutta sen jälkeen jatko sujui käytännön työssä pitojen laitossa ja kokemusta karttui koko ajan lisää. Omien sanojensa mukaan Aune oli ”jotain alle 20-vuotias”, kun naapuritalossa oli lukukinkerit, jotka siihen aikaan kestivät koko päivän, joihin osallistui koko kylän väki, joka myös ”ruokittiin”.

Pitojen laitto alkoi teurastuksella. Kylän lahtimestari oli teurastamassa, ja siellä teurastettiin mulli. Siitä alkoivat kokkien hommat, ”tein, mitä neuvottiin”. Apuna oleminen oli helpompaa, kun ei ollut vielä sitä suurempaa vastuuta. Siitä lihasta tehtiin lihapullat, aladoopit, paisti ja maksasta maksalaatikot. 

Nämä oman kylän kokit oivat leppoisia ihmisiä, ja heidän kanssaan oli mukava olla töissä. He eivät koskaan hermostuneet, vaan neuvoivat asiallisesti, Aune muistelee. 

Aunen kokkiura alkoi sitten vähitellen pienemmällä kutsujen valmistelulla.

Tärkeää jatkon kannalta oivat Ämmätsän kartanossa pidettyjen Ämmätsän papin, Uusitalon, hautajaiset, joiden laittoon Aunea pyydettiin. Aune lupautui, kun sai kaverikseen toisen padankoskilaisen, Oili Tuomisen. 

”Siellä oli monenlaiset ruuat, ja kyllä meitä jännitti, mutta hyvin selvittiin niistä, vaikka oli noin 350 hautajaisvierasta. Eeva-Liisa-rouva hääräsi mukana hautajaisten valmistuksessa”.

Ämmätsän kartano kuului Luopioisten Kukkian kierrokseen yhtenä kohteena. Kartanossa oli tarjolla hämäläinen pitopöytä, jonka kokkeina Aune ja Oili Tuominen olivat 11 kesänä, siihen saakka kunnes toiminta päättyi isäntäväen jäädessä eläkkeelle. Aune muisteli Ämmätsän kartanon pitojen laittoa mukavana työnä, sillä isäntäväki oli ”reiluja ja sydämellisiä ihmisiä”.

Kun kysyin Aunelta, missä pitäjissä hän oli ollut pitoja laittamassa, sain vastaukseksi ”Rengosta alkaen, Kangasalla, Pälkäneellä, Sahalahdella, Kuhmalahdella, Lammilla, Padasjoella, Luopioisissa (joka kylässä), Tuuloksessa, Hämeenlinnassa ja Helsingissä”.

Pitoja oli erilaisia, joissa kaikissa Aune on kokkina toiminut: ristiäiset, häät, hautajaiset, syntymäpäivät, rippijuhlat, ylioppilasjuhlat ja kinkeripidot. Kinkeripitoja, joissa koko kylä aterioi, ei nykyisin enää järjestetä. Ne päättyivät Luopioisissa Aunen mukaan, kun kokopäiväiset kinkeritkin loppuivat, rovasti MIettisen kauden jälkeen.

Monenlaisia sattumuksia on myös mahtunut mukaan, myös sellaisia, jotka ovat jääneet Aunen mieleen vähän erikoisempina juttuina.

Näin Aune kertoo: ”Olimme kerran toisen tytön kanssa tarjoilemassa Padasjoellla meidän kylän tytön häissä. Olin itse aloittelijana pitojen laitossa, joten tilanne vielä vähän jännitti. Kokki oli Asikkalan seudulta ja aika tärkeän oloinen ihminen. Kokki käski meitä pilkkomaan mm. Italian salaatin kaikki ainekset kerralla isompaan astiaan: omenat, keitetyt porkkanat, makaronit, herneet, metwursti-makkarat, tuorekurkut ja perunat viimeiseksi. Me pilkoimme käsketyssä järjetyksessä. Supisimme hiljaa keskenämme, että ei olla koskaan raakaa perunaa Italiansalaattin laitettu. Mutta tehtiin, niin kuin käskettiin. Sitten kokki sanoi,  että missä ne perunat ovat? Ne olisi vasta pilkottuina pitänyt keittää. Me pelästyimme ja aloimme kaivella toisten pilkottujen vihannesten seasta pilkottuja perunoita pois, mutta ei varmaankaan saatu. Toinen tyttö sai pelästymisen seurauksena migreenin, ja apteekista jouduttiin hakemaan hänelle lääkettä. Hän ei pystynyt tekemään mitään töitä, ennen kuin sai lääkettä, ja päänsärky alkoi helpottaa. Hänen olisi pitänyt leikata kinkku, mutta kun hän ei pystynyt, käski kokki kolmantena tarjoilijana ollutta häätalon naapurin tyttöä leikkaamaan kinkun. Kun naapurin tyttö sanoi, ettei hän ole koskaan leikannut, karjaisi kokki, ettei sitä täälläkään tarvitse opettelemaan ruveta. Sanoin arkana, että olin joskus leikannut kinkun. Kokki vastasi äkäisesti, että no siitä vaan sitten. Leikkasin kinkun ihan moitteetta. Yöllä kun häät olivat ohi, kokista tuli ihan säyseä ihminen. Ajattelin, että kokkikin oli aika jännittäväinen ihminen. Monta on juhlaa ja tapausta ollut, mutta nämä häät eivät unohdu koskaan.”

Hämäläinen pitopöytä

Aunen laittamassa hämäläisessä pitopöydässä oli yleensä seuraavia tarjottavia.

Leivät: ruislimppu, hiivaleipä ja maustelimppu eli setsuuri.

Juomat: maito, kalja, sahti, mehu, piimäkin

Sahdin teolla pitojen valmistelu yleensä aloitettiin, mutta Aune ei omien sanojensa mukaan itse tehnyt sahtia. 

Kylmät ruoat: rosolli ja rosollin kastike, Italian salaatti, kaalisalaatti ja tavallinen salaatti, laitettiin lehtisalaattia, tomaattia, tuoretta kurkkua ja keitettyä kananmunaa.

Kaloja oli ainakin silakkarullia ja silliä sekä yleensä savulohta. Ämmätsän kartanossa oli kalaa monessa muodossa. Kinkku oli leikattuna valmiiksi ja asetettuna takaisin kinkun muotoon sekä koristettuna.

Kotijuustoja tarjottiin Luopioisissa vähemmän, poikkeuksena oli Ämmätsän Kukkian kierros, jolloin kotijuustoja oli aina tarjolla. Lammilla niitä oli myös aina pitopöydässä. Juustotarjottimella oli yleensä kaupasta ostettuja juustoja. 

Lämpimät ruoat: perunat, lihapullat tai palapaisti, imelletty perunalaatikko, lanttulaatikko, porkkanalaatikko, maksalaatikko, makaronilaatikko (ilman jauhelihaa, oli hieman makeahko)

Ämmätsän kartanossa oli myös kaalilaatikkoa. Hilloja oli pöydässä myös.

Paisti lisukkeineen - herneitä, porkkanaa pilkottuna, tomaattia ja kukkakaalia (keitettynä). 

Paistia ei tuotu pöytään heti, kun ruokailu alkoi, vaan sitten kun tultiin hakemaan ruokaa toista kertaa. Silloin lämmin leikattu paisti oli nostettu pöytään.

Ämmätsän kartanossa oli myös kaalipiirakoita ja kantarellimunakkaita. Ämmätsän pitopöytä poikkesikin hämälaisestä pitopöydästä lajien runsaudessa.

Jälkiruoat: hedelmäsalaatti, luumukreemi (luumut keitettiin pehmeiksi ja soseutettiin, joukkoon sekoitettiin kermavaahto ja maustettiin joskus tilkalla konjakkia, joka antoi hyvän makuvivahteen), jäätelöä ja mansikoita tai mansikkahilloa. 

Ämmätsän Kukkian kierroksella oli jälkiruokana puolukkahyve. Silloin haettiin Rautajärven meijeristä ämpärillinen kermaa, kun oli kaksi tai kolme kattausta päivässä. Ämmätsässä korostettiin pitopöydän kotimaisuutta.

KAHVIPÖYTÄ

Kun ruokailusta oli kulunut riittävästi aikaa, oli kahvin ja kahvileipien vuoro. Tarjolla oli myös teetä ja mehua.

Kahvileivät: pullapitko tai kranssi

pikkuleipiä oli yleensä kolmea lajia: hevosenkengät tai onnenkengät (syntymäpäivillä ja lakkiaisissa), Lahdenmummin pikkuleivät eli mokkaleivät tai lusikkaleivät kaikissa pidoissa. Kolmas laji vaihteli, oli yleensä maustettu kanelilla tai kardemummalla sen mukaan, mitä pitojen järjestäjä kulloinkin halusi.

Kahvikakut: kuivakakkuja oli yleensä kahta lajia: tiikerikakku, hedelmäkakku, jokin tumma - taateli tai maustekakku

Täytekakku täytettiin kesäaikaan yleensä marjasesongin mukaan: mansikka, vadelma, lakka tai herukat.

Ennen pakastinten aikaa tehtiin hillot - omena, mansikka ja vadelmahilloja. Kun oli pakastimet käytössä saatiin ympäri vuoden marjoja täytekakkujen täytteiksi ja kaiken lisäksi vähemmän makeita täytteitä.

Koristeina käytettiin usein marjoja ja säilöttyjä hedelmiä, joista leikattiin ruusuja ja lehtiä. Näin saatiin myös erilaisia värejä koristeiksi.

Kuorrutuksina käytettiin mokka-, kinuski-, suklaa- ja kermavaahtokuorrutusta. Hedelmähyytelöitä käytettiin myös.

Aunella on säilynyt muistona emäntäkoulun kurssista mittataulukko, jonka avulla saattoi laskea eri raaka-aineiden menekkiä pitojen vierasmäärän mukaan.

Esimerkiksi, jos vieraita oli tulossa 100 henkeä, tarvittiin kahvin keittoa varten 30 litraa vettä ja 2 kiloa kahvijauhetta, näin saatiin noin 200 kupillista kahvia. Voileipiä tehtiin 3 kappaletta/vieras ja pullakransseja 3-4 kappaletta (yhdestä riitti 30-40 hengelle).

Aina ei juhlissa ollut pitopöytää. Kun häitä vietettiin iltamataloissa, oli usein ruokapitojen tilalla voileipätarjoilut varsinkin isoissa häissä. Kun vieraita oli 200 henkeä, oli siinä voileivissä nipertämistä, kuten Aune totesi. Samassa ajassa olisi ruoatkin laittanut, mutta tilat asettivat omat rajoituksensa - voileivät olivat helpommat tarjoilla.

Rautahovissa vietettyjen häiden voileipätarjoilusta on Aunen muistiin jäänyt myös eräs vähemmän mukava tapahtuma. Voileipiä oli tehty paljon, ja osa jouduttiin säilyttämään alakerrassa olevassa viileässä putkan eteisessä, jossa oli avoin ikkuna. Pikkupojat olivat päässeet siitä heittelemään hiekkaa. Onneksi suurin osa leivistä oli peitetty, joten ne säästyivät. Hiekkaiset heitettiin pois.

Yleensä pidot sujuivat ilman suurempia kommelluksia ja voitiin rauhassa nauttia pitokokkien laittamista herkuista.

Ämmätsän kartanon pitopöytä oli 11 kesän ajan Aune Vuorisen ja Oili Tuomisen päätyönä. Aune totesi, että eihän niitä joka päivä ollut, mutta aika monta matkailijaryhmää kesässä oli, joskus kolmekin autolastillista päivässä. 

”Kyllä joskus olimme väsyneitä. Aina siinä välissä tuli pyyntöjä muuallekin pitoja laittamaan. Silloin sitä vielä jaksoi, kun oli nuorempi. Sitten alkoi tulla polvikulumia ja leikkauskin. Vähitellen lopettelin, viiteisenkymmentä vuotta pitojen laittoa, siitä ajasta 40 vuotta pitokokkina alkoi riittää, ja tuli se eläkeikä minullekin”, totesi Aune lopuksi. 

Vesijaon Aholan sukuseuran Vesiratas lehdestä kopioinut

                                                                                                                        Maija Kuitunen

ARKEOLOGISILLA KAIVAUKSILLA HIETANIEMESSÄ

Elettiin vuotta 1967. Jo viiden vuoden ajan arkeologit Pekka ja Timo Miettinen olivat tehneet tutkimuksia Luopioisissa Kukkia-järven rannoilla, jotka ovat ikivanhaa asuma-aluetta. He olivat etsineet kivikautisia asuinpaikkoja ja esineistöä. Veljekset olivat kartoittaneet Luopioisista n. 80 paikkaa, jossa oli eletty vuosina 6000 - 500 e.Kr.

Padankosken alueelta löytyi kivikautista asutusta mm. Rautiasta, Sarkasista, Ruljasta, Niemeltä ja Aapolta. Hietaniemen Hietasenkärjessä arkeologiset kaivaukset olivat olleet käynnissä jo vuodesta 1963 alkaen.

Kaikki oli lähtenyt siitä, kun vuonna 1910 torppari Johan Salminen löysi maasta kourutaltan. Hietaniemen talon etelään viettävään rinteeseen oli tehty koekaivauksia, ja kuopista olikin löytynyt runsaasti kvartsista, piistä ja liuskeesta valmistettua esineistöä. Kvartsi oli kovuutensa vuoksi varsin hyödyllinen, sitä oli käytetty nuolenkärkiin tai nahan muokkaukseen. Alkeellisia kivikirveitäkin maasta oli löytynyt.

Liuskekärjet kuuluivat myös vanhimpaan esineistöön, joiden iäksi määritettiin 6000 vuotta e.Kr.

Hietaniemi on tyypillinen kivikautinen asuinpaikka. Se on Kukkian hiekkainen ranta, eteläinen, aurinkoinen rinne, jollaisen kuka tahansa valitsisi nykyään kesämökkinsä paikaksi.

Maila ja Maisa olivat vuonna -67 nuoria tyttöjä. He olivat kuulleet, että Hietaniemen kaivauksille tarvittiin apuvoimaa. Työ kuulosti mielenkiintoiselta, sillä historia ja kotiseudun asiat olivat molemmista  kiinnostavia.

Työmatkat Padankosken rannasta Hietaniemeen muodostuivat harvinaisen hauskoiksi, sillä tytöt soutivat venettä kaksilla airoilla, jolloin matka joutui nopeasti. 

Oli alkukesä, aurinko paistoi, taivas oli sininen ja laineet liplattelivat. Kukkian rannan puut olivat kesäkuisen vihreät. Tytöt laskivat veneensä Sarkasen lahden rantaan ja nousivat Sarkasen talon  pellonreunaa maantielle, jota pitkin matkaa Hietaniemeen oli kilometrin verran.

Työpäivä oli juuri alkamassa. Maila ja Maisa tarkastelivat kaivausaluetta, joka asettui  Hietaniemen talon pihasta  Kukkian rantaan vievän tien päälle. Ruohoinen maakerros oli irrotettu neliömäisinä laattoina, jotka oli pinottu sivummalle. Vaalea hiekka oli tullut näkyviin.

Kaivauksista vastaava Pekka Miettinen, siirteli parhaillaan kaivausalueen reunalla vaakituslaitetta, jolla hän mittasi paljastuneen maa-alueen korkeutta. Hänellä oli toisella käsivarrellaan nippu karttoja ja papereita, joissa oli alueesta  tarkkoja piirroksia.

Hänen veljensä, Timo Miettinen, arkeologi hänkin, ojensi tytöille työvälineitä, jotka näyttivät  muurarinlastoilta. Maisa pyöritteli lastaa kädessään ja ihmetteli, etteikö täällä lapiolla kaivettukaan.
-      Tämä on todella tarkkaa työtä. Maan pintaa rapsutetaan lastalla vain ohut kerros kerrallaan, ja koko ajan pitää olla silmä kovana. Pieninkin siru tai värimuutos maaperässä on ilmoitettava. Pitää painaa mieleen, mistä kohdasta jotain erityistä löytyy, Pekka neuvoi.
-      Mitä täältä voi löytää? Maila kysyi.

Timo nosti katseensa papereistaan. - Aikamoisia aarteita täällä on, sillä löydöt ovat pitkältä ajanjaksolta. On varhaista kampakeramiikkaa, asbestikeramiikkaa, epineoliittista keramiikkaa ja vielä Kiukaistenkin keramiikkaa.

Tytöt miettivät, mitä olivat koulussa lukeneet kivikauden asioista. Kampakeramiikka oli tuttua, se tarkoitti koristelutyyliä, jolla isojen, säilytystä varten tehtyjen saviruukkujen pintaan oli paineltu koristekuvioita.
-      Teitä varmaan kiinnostaa, löytyykö täältä koruja. Timo sanoi.  - Kyllä täältä on löytynyt paljon meripihkaakin.  Jo kivikaudella naiset ovat halunneet koristella itseään.
-      Mistä tänne meripihkaa on tullut? Maila ihmetteli. - Ei Kukkian rannoilta ainakaan.
-      Varmaan Venäjältä ja Baltiasta, Timo sanoi.- Kyllä silloinkin jo tavara liikkui.

Työpäivä pääsi vauhtiin. Työtoverina oli kansakoulunopettaja Anja Mäkelä Puutikkalasta. Hän oli kirjailija Hannu Mäkelän sisar, jolla oli kuiva huumori, välillä hän kohosi  kuopasta seisomaan ja intoutui lausumaan runoja. Hänen suosikkinsa oli Nyt on Suomen suloin aika, nyt sen luonto kukoistaa. Tätä hän lausui varsinkin sadepäivinä.

Timo Miettisellä oli myös oma sadepäiviin sopiva lempirunonsa. Se oli Saarikoskea, 60-luvun suosikki, joka sopi hänelle hyvin Tule ylös kuopasta, arkeologi! Älä kaivele menneitä, arkeologi! Sitä mikä on kadonnut kuitenkaan, et tavoita milloinkaan.

Pekka Miettinen rakasti arkeologian lisäksi myös taidetta ja musiikkia.

Miettisen veljeksille taide oli kodin perintöä, koska heidän isänsä oli taidemaalari Olli Miettinen. Veljekset olivat viettäneet lapsuuden kesiä Padankosken Sipilässä, Kelkankylän Paavolassa sekä Hauhon Sappeen Puolivälissä. Taiteilija Olli Miettinen on maalannut monet voimakkaan vihreät taulunsa Vahdermetsän rehevistä maisemista.

Olli Miettisen Padankoskea ja Vahdermetsää kuvaavia  töitä voi nykyisin löytää mm. Ateneumin kokoelmista.

Pekka rakasti erityisesti barokkimusiikkia ja nokkahuilun soittamista. Hän saattoi kesken työpäivän tarttua nokkahuiluunsa ja istahtaa Hietaniemen saunan kuistin rappusille ja ruveta soittelemaan Bachin tai Vivaldin teemoja. 

Tytöistä oli mielenkiintoista, että mukana oli myös ruotsinkielinen Tom, joka aikoi lähteä opiskelemaan arkeologiaa. He eivät olleet aiemmin ruotsia puhuvaa tavanneetkaan.

Myöhemmin Maisan molemmat siskot, Tuula ja Leena, liittyivät myös kaivausporukkaan.

Hauska työtoveri oli myös Hietaniemen oma poika, Veijo Saastamoinen, joka kävi erityiskoulua. Veijolla oli vaikeuksia liikkumisessa, mutta ei puhumisessa. Hänen mukavat juttunsa ilahduttivat työporukkaa pitkinä helteisinä iltapäivätunteina.

Kaivaminen ei ollut  pitkästyttävää, vaikka sitä tehtiin hitaasti ja huolellisesti. Koko ajan löytyi jotakin. Vähän väliä hiekasta paljastui ruukunpala, jonka reunaa kiersi koristeraita. Tuntui, että ruukunpaloja nousi Hietaniemen kevytrakeisesta hiekasta satoja kiloja. Kvartsia löytyi myös silloin tällöin.

Hietaniemen savi-idolin löytää netistä: Museovirasto 

suomenmuseotonline.fi   

KM 16822:373

Merkittävin löytö Hietaniemessä oli savi-idolin löytyminen. Savi-idoli on eräänlainen pyhä esine, joka on liittynyt kivikauden ihmisten palvontamenoihin.

Savi-idoli on muovailtu nimensä mukaan savesta. Yleensä se on muodoltaan sikiömäisessä kippurassa, jolloin se on ollut helppo asettaa istumaan ja sen edessä on voitu suorittaa jonkinlaisia uskonnollisia rituaaleja. Usein savi-idolien pää on ollut pieni nuppi vartalon jatkona ja nenä on muistuttanut isoa haukan nokkaa.

Hietaniemestä löydetty savi-idoli on kuitenkin ainutlaatuinen lajissaan, koska sillä on selvästi kaksi jalkaa. Valitettavasti idolin jalat, kasvot ja osa selästä olivat murtuneet.

Hietaniemen pieni, n. 2 cm korkea, savi-idoli nousi välittömästi kuuluisaksi. Lehdistö, joka muutenkin seurasi kiinnostuneena, mitä kaivauksilta löytyi, villiintyi savi-idolista, ja se pääsi isojen lehtien otsikoihin.

Myöhemmin Hietaniemen savi-idoli oli pitkään kunniapaikalla Suomen Kansallismuseossa. Sen saattoi nähdä heti kansallismuseon pääovesta astuttaessa aulan lasikaapissa.

Mailalle ja Maisalle työskenteleminen Hietaniemen kaivauksilla oli merkityksellistä aikaa.

He pääsivät tutustumaan kenttätyössä arkeologiaan ja tarkkaan tieteen tekemiseen. He tajusivat, kuinka heidän kotiseutunsa, Kukkian rannat, olivat olleet suosittu asuinpaikka jo kivikauden aikaan. Oli merkillistä ajatella, että ihmiset olivat toimittaneet 8 000 vuotta sitten samassa paikassa askareitaan, missä he nyt pienet shortsit jalassa kintut ruskettuneina kaivoivat ja samalla lauleskelivat vanhoja renkutuksia kuten: Elo ihmisen huolineen ja murheineen, se on vain väliaikaista. Kauneinkin ruusu ja kukkanen, se on vain väliaikaista. Tämä elomme riemu ja rikkaus sekä rinnassa riehuva rakkaus sekä pettymys tuo, totta tosiaan - väliaikaista kaikki on vaan!

Kirj. Maija Kuitunen

Padankosken historiaa Aleksander Kenan silmin

Aleksander Kena: Tietoja Luopioisten seurakunnasta

1893

Uuden Kirjapaino-yhtiön kirjapainossa Tampereella

Luopioista ja Padankoskea koskevia suoria lainauksia

Asukkaat

Vanhimmista asukkaista, Suomenmaan, Jättiläisistä, on Luopioisissa varsin hämäriä

muistoja, ainoasti jonkun iäkkään henkilön kuulee heistä jotain mainitsevan. Varma vaan

on, että heitä on paikkakunnalla ollut jo Kivi-aikana; siis toista tuhatta vuotta e. Kr. Sen

todistavat ne monenkaltaiset kiviset työaseet, jotka nykyisen pitäjän malta ovat löydetyt.

Vielä vähemmän ja tuskin ollenkaan lienee muistoja lappalaisista; sentähden varsinaisen

kertomuksen kirjoitan vasta nykyisistä asujamista.

Useammilta eri suunnilta ovat nykyiset asukkaat pitäjääseen tulleet ja aikaan

katsoen seuraavassa järjestyksessä: ensin etelästä asettuen Luopioisten

kaakkoiskulmaan Kuohijoen ja Patakosken kyliin; sitte lännestä jääden pitäjän eteläosaan

Puutikkalaan ja Karvialaan ja viimein idästä itäpuolelle Wahdermetsään ja Kyynärölle.

Kyynärön ensimmäinen asukas on tullut etelästä, mutta sittemmin idästä tulleet sen

väkisin pois ajaneet.

Etelästä ja lännestä muuttaneet ihmiset ovat lyhytläntäisiä, tukevahartioisia ja

rehellisiä hämäläisiä. Ensimmäiset perheet ovat siirtyneet Lammilta, Tuuloksesta ja

Hauholta Luopioisiin siten, että ensin he kävivät kalastelemassa ja sittemmin jäivät sinne

asumaan. Ihmisten muuttoaikaa en tarkoin tiedä, mutta ukot kertovat tänäkin päivänä, että

ennen asukkaat kävivät Tuuloksesta ja Hauholta kesäaikoina kalastelemassa Luopioisten

vesillä. He siellä käydessään rakensivat kalapirttiä, joissa ihmiset kesällä yöt ja pahat ilmat

viettivät. Asunsuojien rinnalla tarvittiin myös kala-aittoja, missä järven anti talveen säilyi,

joka hevosella käytiin talvi-asunnoihin syötäväksi noutamassa. Mutta varmaan vuosien

vieriessä muuttuivat kesäiset lehtiköt ja rannat kalastajille yhä rakkaimmiksi, kunnes

viimein jäivät Kukkian rannoille asumaan.

Ensimmäiset asumapaikat

Mihin nykyisen seurakunnan paikkaan kalastajat ensimäisen kalapirtin lienevät

rakentaneet, on ollut vaikea tarkoin saada selville. Kuitenkin kertomusten johdasta

otaksun, että aikaisemmin se on tehty Patakoskelle ja Kuohijokeen. Sittemmin

Evinsaloon, Rautajärvelle (Erikki Rautajärvi), Karvialaan ja Haltialle (Metsänvartia Matti

Haltia). Erikki Lahdentaustan muistiinpanojen mukaan on Wahdermetsä tullut asutuksi

1700 ja Kyynärö verotettu 1540.

Pitäjän nimen alku ja muodostaminen

Seurakunnan nimen synnystä on kolmekin eri kertomusta. Muutamat sanovat sen

muodostuneen sanasta ”loppu”. Näet, Luopioinen kuului ennen Hauhon pitäjääseen ja se

oli seurakunnan etäisin syrjä. Mutta tämä kertomus on aivan perätön; sillä yhdistettynä

Hauhoon nimitettiin Luopionen ”Wesikansaksi”. Yhtä perätön ja luonnoton lienee se, että

puheena oleva nimi olisi muka johtunut sanasta ”luoto”, joka piti otetun Kukkia-järven

kareista. Todellinen olenee tämä puhe, että ensin asui kirkonkylässä ihmisiä ja jokainen

mökki, jommoisia talot silloin olivat, kutsuttiin omalla nimellään. Yhteistä kylän nimeä ei

vielä kuultukaan, se kun oli silloin tarpeeton. Mutta sitte, kuten vanhat kertovat, eräs

sotaherra Jöns Luopio olisi ostanut nykyisestä kirkonkylästä talon. Luopio-nimen sanovat

ukot hänen saaneen sen tähden, että Jöns oli jättänyt sotauran ja ruvennut maamieheksi.

Tanskassa on vieläkin Jöns-nimisiä miehiä, lienee mainittu sukuperä sieltä kotoisin.

Hän kun oli muita taitavampi, toimitti Jöns etupäässä omiansa ja muiden asioita, josta

Lopio-nimensä tuli niin huomatuksi, että hänen mukaansa sittemmin virkamiehet

kirjoittivan Ruotsinkielen mukaisesti kylän nimen ”Luopiois", jonka jälkeenpäin

suomensivat ”Luopioinen”. Kun sitte Jönssin kylään ihmiset rakensivat kirkon, niin antoivat

he pitäjäälle kylän mukaan nimen ”Luopioinen”. Jöns lienee ollut tuomari Jöns Antinpojan

sukua. Hän oli 1405 kuninkaan tuomarina ”puolessa Hämeestä”.

Miten kylät ovat nimensä saaneet?

Patakoski sai nimensä siitä, että kalastajat kätkivät talveksi seuraavaan kesään nykyisen

kylän läpitse juoksevan joen koskeen patansa. Näet, sillä he kesäaikoina aina järven

annista paraimman paistin verekseltänsä syötäväksi kiehauttivat.

Talojen nimien muodostuminen

Patakoski

Kylän ensimmäiset asukkaat olivat veljekset: Nuuti ja Heikki. Kumpikin teki itselleen talon.

Nuutista nimen sai ”Nuutila” ja Heikistä ”Heikkilä”.

Asukasten enentyessä tarvitsivat he myös sepän, joka hevosen kenkiä y. m. takoisi. Eipä

aikaakaan, niin ilmestyikin semmoinen mies paikkakunnalle. Hän teki itselleen asunnon,

joka kehittyi vähitellen taloksi ja sai Seppälä-nimen. Erääseen myöhempään tehtyyn taloon

rakensivat isäntäväki paitsi tavallisen pirtin, myös vierashuoneen, johon he teettivät lasiset

akkunat ja se nimitettiin ”tuvaksi”. Siitä sai talo Tupala-nimen.

Nuuttilaan tuli vävy Hauholta. Hän rakensi itselleen appelan viereen mökin. Sekin kehittyi

taloksi ja kun vävy oli muualta tullut, sai tila tuliasta Tulokas-nimen.

Ajan kuluessa tekivät paikkakunnan pojat vähän matkaa kylästä eräälle mäelle satimia,

joilla pyysivät lintuja. Paikalle he antoivat Sadinmäki-nimen. Kun sittemmin ihmiset

rakensivat talon siihen, niin sekin ensin nimitettiin ”Sadinmäeksi”. Ja kun luopiolaisen on

kielestään vastenmielistä käyttää ”d”:tä, muuttivat he sen mielikerakkeekseen ”l”.

Sadinmäestä muodostui siis Salinmäki, joka nykyään kirjoitetaan vaan ”Salimäki”.

Korola on mäellä, jossa muinoin palokärki keväällä honkia koputteli (korotteli). Siitä se

aikoinaan sai nimensä.

Kytölän ensimmäinen isäntä oli mainio kytömaiden (kaskien) viljeliä ja hänestä talo sai

nimensä.

Koivuniemi siaitsee kauniilla kauniilla lehtoniemellä, jolla vieläkin tuuheat koivut kasvavat.

Se siis on saanut koivuista ja niemestä nimensä.

Ruljaniemi on perinyt nimen myös niemeltä ja se taas siitä, että niemen poikki ennen

rullien avulla lienee vedetty venettä toisesta järvestä toiseen. Kuivalla kesällä vieläkin

täytyy lastiveneet vetää, vaikka kulkupaikka on jo niin alentunut, että siinä aina vähä vettä

on. Alkuperäinen nimi siis mainitsemani mukaan olisi Rullaniemi.

Sarkanen on nimetty siksi sen tähden, että sen ihmiset rakensivat pellon saralle.

Vatinen. Paikkakunnalla on kupin muotoisia kuoppia ja niistä on talo saanut Vatisen-nimen.

Tietoja tekstin kirjoittajasta Aleksanteri Kenasta Aarre Kailanpään Luopioisten koululaitoksen historiikin mukaan 

Kena syntyi Lopella 1854. Koti oli köyhä ja poika joutui tekemään monenlaisia töitä;

eteenpäin pääseminen oli vaikeaa. Sisukkaasti yrittäen hän suoritti paikkakunnan

opettajalle kansakoulututkinnon. Hän oli jo varhaisemmassa vaiheessa ajatellut

kasvattajan uraa, ja kun sai kuulla avoinna olevasta kiertokoulun opettajan virasta, hän

päätti hakea sitä, vaikka toiveet olivat vähäiset, kun kilpailijoissa oli enemmän lukeneita.

Jopa matkarahatkin Luopioisiin oli lainattava.Viedessään todistuksensa pappilaan hän ilmoitti
sävelkorvansa puuttumisesta, mutta lupasi kuitenkin näytteessä veisata. Myöhempi
seminaaritodistus osoittaa, että hän oli liiankin vaatimaton omia kykyjään arvioidessaan.

Opettajantyöhön Kena on ilmeiseti ollut luonnonlahjakkuus, koska hän lähes

kokonaan ohjausta saamatta menestyi näytteissä niin hyvin, että kirkkoraati kutsui kaikki

hakijat sisään ja Aleksanteri pantiin näyttämään, kuinka lapsia oli opetettava.

Toimittuaan neljä vuotta Aleksanteri Kena haki ja myöskin pääsi vuonna 1881 Jyväskylän

seminaariin. Kaksi vuotta opiskeltuaan hän vielä palasi yhdeksi lukuvuodeksi Luopioisiin.

Luopioisiin on Aleksanteri Kenaa ollut kiinnittämässä myös täältä löytynyt

aviopuoliso, koristemaalarin tytär Vilhelmiina Vikman, joka oli sukuperintönä saanut vahvat

taiteelliset taipumukset. Suvun edustajissa taiteelliset kyvyt ovat näkyneet monessa

polvessa. Tunnetuin heistä on kuvanveistäjä Uuno Nurmi, joka on tunnettu taitavasta puun

käsittelystä.

Vaikka Kena toimikin Luopioisissa yhteensä vain viisi vuotta, hän ehti tutustua

seudun menneisyyteen, luontoon, elinkeinoelämään ja ihmisiin. Kotiseututytön kannalta oli

erityisen merkittävä hänen vuonna 1893 ilmestynyt kirjansa Tietoja Luopioisten

seurakunnasta. Siinä on koottuna tietoa ja tarinaa vesistöistä, kylistä, taloista, ammateista,

kunnasta ja seurakunnasta. Erittäin arvokas on kansanperinteen osuus. Hän on tallentanut

runsaasti kansan suusta kuultua, joka muuten olisi joutunut unohduksiin.

Luopioisista Kena siirtyi Sodankylään, jonka kansakoulun ensimmäisenä opettajana

hän teki sitkeää uudisraivaajan työtä koko Lapin maakunnan hyväksi.

Tekstin koonnut Maija Kuitunen