Muiston sodan ajan joulusta kirjoittanut padankoskelainen Ahti Nurmio:
Paloaukealta he lähtivät. Tällä kertaa samalle puolelle rintamaa. Talonpoika ja työmies. Kun isokarhu kutsui pentujaan kurinpalautukseen, ei ollut varaa tapella keskenään. Kentälle jäivät monet nuoret miehet. Ne, jotka palasivat, eivät tunteneet itseään lyödyiksi – eivät raajarikotkaan. Oli vain yksi aate, isänmaa.
Minä olin kahdeksan vuotta, kun talvisota syttyi. Vielä tuolloin kirmaisi syrjäisenkin kylän raitilla sen ikäisiä parvenaan. Raavaat miehet ja nuorukaiset oli viety rintamalle. Vanhemmat miehet, naiset ja lapset toimittelivat kotona välttämättömiä askareita.
Sotatilanteesta oli aikuinen väestö kotirintamalla hyvinkin ajan tasalla. Postin tuloa odoteltiin iltaisin. Radiosta tuli myös päivittäin tiedotuksia rintamatilanteesta. Radioita oli peräti neljässä talossa siinä kylässä. Niissä pirteissä olikin sitten iltaisin tungosta piiputtelevista ukoista ja pojanpultereista.
Itse sodan jyly ei sinne Hämeen kolkkaan kantautunut, mutta raskaiden pommikoneiden ylilennot Sisä-Suomen kaupunkeihin muistuttivat lapsillekin ajan ankeista tapahtumista. Pommarit oli helppo tunnistaa omituisen ujeltavasta äänestään hävittäjiin verrattuna. Maaseutukaan ei pommeilta säästynyt. Metsään juostiin suojaan, kun koneet tulivat uhkaavan lähelle.
Sodasta huolimatta jouluun valmistauduttiin huolella. Sika lahdattiin niin töllissä kuin talossakin. Maa antoi perunat, lantut ja porkkanat. Mökin muija sai lehmänkantturastaan maidon ja kirnusi voin suurimpaan tarpeeseen. Kahvi ja sokeri olivat kortilla, eikä niitä kauan hyllyllä näkynyt. Oli sentään kivikovaa toppasokeria, joka ei tahtonut sulaa kuumassa vedessäkään. En tiedä, kuinka monessa huushollissa keiteltiin joulukahvit. Mummolaan sitä toi Nahka-Matti hakiessaan Kustaalta kerran pari talvessa kauniiksi harjatun ketunnahkanipun.
Mummola oli mieluista paikka jouluvalmistelujen aikaan. Sinne kipaistiin tuon tuostakin Vasikkahaan kallion yli jouluntuoksuiseen tupaan naisihmisten tielle ja vaivaksi. Mummon ja äitini saatua pirtin uunissa jouluruoat kypsennettyä oli heillä vielä lattioiden pesut ja navetta-askareet. Aitasta tuotiin räsymatot tuvan lattialle ja vietiin joulun jälkeen sinne takaisin. Ei tullut kuuloonkaan, että niitä olisi kulutettu muulloin. Eikä se olisi muutenkaan käynyt. Lattian peitti jatkuvasti vahva höylänlastukerros vaarin tehdessä öljylampun tai pärevalkean valossa rekiä, saaveja ja koppia kyläläisten tarpeisiin.
Joulukuusi tuotiin mummolan pirttiin aattoiltana ennen saunaan menoa ja koristeltiin omatekoisilla koristeilla, lippunauhalla ja aidoilla kynttilöillä.
Kun kaikki oli valmista joulun viettoa varten, oli aika mennä joulusaunaan. Aikamiehenä on tullut mieleen, että savusaunan lämmitys oli Kustaalle rituaalinomaisen huolellinen toimi, koska joulusaunassa ei ollut koskaan katkua eli tikua, vaikka muulloin piti lauteilla kumarrella.
Aattoiltaa vietettiin yhdessä mummolan ja meidän väen kesken. Jos isä ei päässyt lomalle eikä joulupukkiakaan tullut, oli pettymys suuri, siinä oli itku lähellä. Mutta aamu tuon karvaan pettymyksen taisi jotenkin korvata; joulukirkko oli jotakin suurta ja arvokasta. Yli -30 asteen pakkasesta ja vahvasta hangesta huolimatta matka sinne tehtiin hevosilla vällyihin kääriytyneinä. Hevosia saapui kaikkialta pitäjästä silakellot helisten. Niitä oli lopulta kymmeniä sitaistuina kiinni kirkkoaitaan vasiten tehtyihin lenkkeihin, loimet selässä ja heinätukot heitettyinä eteen rouskuteltavaksi.
Siitä rivistä saattoi nähdä vähän talon kokoakin. Oli pientä ja isompaa, kuskipukilla varustettua kirkkorekeä. Monessa kulkupelissä oli rekivällyjen lisäksi reen pohjalta laitojen yli lähes maahan asti ulottuva pitkätupsuinen rekiraanu tai huopa. Hallitseva pohjaväri niissä oli musta, johon oli kirjailtu valkoisella tai punaisella suuria tähtiä tai ristejä, ehkä molempiakin. Hirventaljalla varustettu reki näytti kartanon reeltä.
Kirkko täyttyi viimeistä paikkaa myöten. Aidot kynttiläkruunut valaisivat lämmintä kirkkosalia. Ennen kuin joulujumalanpalvelus alkoi, mummot supattivat, että sankarivainajia on taas tuotu valkoisissa arkuissa puurakennukseen. Minulla oli pala kurkussa, kun pelkäsin isän olevan samassa lähetyksessä.
Tuosta joulukirkosta jäi mieleen nutturapäinen naiskanttori, jolla oli kantava, hyvä ääni ja isokokoinen suu. Jälkeenpäin olen päätellyt, että hän oli varmaan kirkonkylän kansakoulun opettaja, koska hän käytteli arastellen urkujen jalkiota. Oikea kanttori oli ehkä rintamalla.
Kirkosta kotiin ajettiin kilpaa lumi tuiskuten silakellojen soidessa kiivaasti ja lumipaakkujen paukkuessa reen nokkasermiin. Joku vanhaisäntä ei katsonut arvolleen sopivaksi moiseen koohotukseen ryhtyä, vai liekö epäillyt hevosensa kykyjä. Tuo kymmenen kilometrin jäämatka meidänkin kulmille pisti hevoset puhaltamaan. Kotiin tultua sai polle vahvat vällyt selkäänsä tallissa, kunnes kuivui ja päästiin harjaaman sitä jouluaamun valjetessa.
Joulun jälkeen nähtiin pappi taas kylällä – kertomassa murheellista viestiä kaatuneista.
