sunnuntai 27. elokuuta 2017

Kylämatka Porvooseen ja Seurasaareen 26. elokuuta



Jo aamuseitsemältä vallitsi bussissa iloinen puheensorina ja odotuksen tuoma jännitys. Matka oli alkamassa. Tällä kertaa kokoon oli saatu yli kolmekymmentä retkeläistä Padankoskelta, lähikylistä ja kauempaakin. Matka suuntautui aluksi Hämeenlinnaan ja sieltä Mäntsälän aamupalan jälkeen Porvooseen.


Suomen toiseksi vanhimmassa kaupungissa tutustuimme kiertoajelulla ensin vanhan kaupungin puutaloihin ja sitten vanhaan monenlaisia kohtaloita kokeneeseen Tuomiokirkkoon. Viimeisin palo tapahtui keväällä 2006. Sen jälkeen kirkko kunnostettiin ja niinpä saimmekin ihailla melko uutta paanukattoa ja hyvin korjattua kirkkoa.


Opas kertoi kirkkotorilla kirkon historiasta ja vanhoista rakennuksista. Kuvassa takana on keltainen piispantalo ja vaaleampi tuomiokapituli. Viereisessä kuvassa tähytään kirkon päätykolmion koristeellisia kuvioita niskat notkeina. Viitteelliset kuviot kertoivat varhaisesta abstraktisesta taiteesta. Kirkossa järjestetään kesäaikaan paljon häitä ja niinpä meillä olikin hyvä onni, kun pääsimme kirkkoon sisään ja saimme vapaasti tutustua sen aarteisiin. 
Aleksanteri I kuuluu oleellisesti Porvooseen ja Porvoon valtiopäiviin. Hänen patsaansa löytyy kirkkosalista. Sinne on koottu paljon maamme historiaa, josta opas kirkossa kertoi. Myös penkkijärjestys tuli selväksi: miehet vasemmalle, naiset oikealle, aateliset eteen, köyhät taakse. Kallisarvoisimpia esineitä emme nähneet, ne oli peräti kassaholvissa suojassa.

Kirkossa käynnin jälkeen jäi jonkin verran vapaa-aikaa kierrellä kaupungilla etsimässä ostettavaa, ihailemassa vanhoja suola-aittoja, museoita, puoteja ja kahviloita, aistimassa tunnelmaa. Myös Porvoon mitta tuli nyt tutuksi, kahdellakin tavalla. 



            

Ruokailu oli järjestetty ravintola Hanna-Mariaan keskelle kävelykatualuetta. Aterian lopuksi saatoimme todeta, että ruoka oli hyvää ja se juuri ja juuri riitti koko porukan ravitsemiseen.


Kun olimme vielä tyhjentäneet Brunbergin hyllyt makeisista, olimme valmiit jatkamaan matkaa Helsingin Seurasaareen, matkamme pääkohteeseen. Edes pieni kesäinen sade ei lannistanut, sillä kylämme kirkkoveneen kohtalo piti selvittää juurta jaksaen.


Kansanpuiston portilla meitä odotti museon opas ja Jorman kanssa he sopivat reitistä saaressa. Koko museoaluetta emme millään olisi ehtineet kiertää ja tutustua kaikkiin kymmeniin taloihin, jotka oli tuotu ympäri Suomen. Tännehän on koottu Suomi pienoiskoossa. Niinpä kohteiksi valikoituivat Kirkkoveneet, Karunan kirkko ja Niemelän torpan alue. Eipä sitten muuta kuin eteenpäin. Kirkkoveneiden luona käytiin vilkas keskustelu, mistä veneet ovat peräisin. Toinen, suurempi, on Virroilta eikä siitä kiistelty ollenkaan, mutta Puutikkalan vene herätti kysymyksiä. Olisiko sittenkin vuonna 1821 rakennettu vene, johon mahtui toista sataa henkeä, rakennettu Padankoskella (Timon isoisoisän toimesta), luovutettu sen jälkeen Kuohijoen kautta Puutikkalaan ja sitten lopulta siirretty tänne. Aika mehevä tarina eikä sitä taida pystyä kukaan kiistämään muttei todentamaankaan. Komea paatti se kuitenkin on ja hyvässä kunnossa. Tuntui, että voisi vaikka saman tien lähteä vesille soutamaan Helsingin ympäri, muttei sadan hengen lastissa.


                     

Porina jatkui pitkään, kun lähdimme kipuamaan kohti Karunan kirkkoa. Tämä Varsinais-Suomesta tänne hirsinä tuotu rakennus koostuu kirkosta ja tapulista. Tätäkin kirkkoa pidetään suosittuna konsertti- ja vihkikirkkona. Sisällä istuuduimme penkkeihin kuulemaan oppaan selostusta kirkon historiasta kuin papin puhetta kuuntelevat seurakuntalaiset aikoinaan.


Pihalla oli kolmireikäinen jalkapuu. Sen käyttö opetettiin konkreettisesti. Ainakin minulla on ollut väärä käsitys siinä istumisesta. Se lienee tullut suomalaisten elokuvien kautta, jossa häpeärangaistusta istuttiin maassa molemmat jalat jalkapuun reijissä. Tämä tapa ei ole niin paha, mutta häpeähän siinä olikin pääasia. Mitä lie on tullut tehtyä? Onneksi opas oli armahtavainen.
Karunan kirkko on Arvid Hornin suvun kirkko 1600-luvulta ja siirretty Seurasaareen 1912. Se on museon tunnetuin rakennus. Koristeena siellä on monia eurooppalaisia suvun lahjoittamia tauluja, merimiesten antama votiivilaiva ja puusta veistetty vanha Pyhä Yrjänä ja lohikäärme-veistos.




Viimeinen kohde Seurasaaressa oli Niemelän torppa. Tämä Konginkankaalta peräisin oleva monesta rakennuksesta koostuva kokonaisuus muistutti pitäjien kotiseutumuseoita. Vanha savupirtti tuoksui edelleen savulta ja aitoista löytyivät 1800-luvun tavarat hyvässä järjestyksessä. Aivan kuin torpassa edelleen asuttaisiin. Savupirtin esineistöstä löytyi paljon keskusteltavaa niin tupakkahuhmaresta kuin lihan kuivaamiskaukalostakin. Lasisia ikkunoita ihmeteltiin, mutta sellaiset oli kuuleman mukaan tähän savupirttiin aikoinaan haluttu laittaa, vaikka räppänäkin oli edelleen käytössä. Savun kerrottiin suojaavan ihmisiä taudeilta, syöpäläisiltä ja jopa pahoilta hengiltä. Haikean mielen torppa-alue nostatti, mutta luulenpa, ettei kukaan ihan tosissaan enää sellaisissa olosuhteissa haluaisi asua, edes kesäaikaan.
Loppumatka sujuikin sitten keskustellen, lepäillen ja asioita pureskellen. Varmaan matkasta jäi jotain sellaistakin mieleen, joka kirvoittaa suunnitelmat seuraavaan retkeen. Onkohan tässä maassa jotain muutakin tarkastettavaa kuin kirkkovene?

Kiitos Vuorismatkoille matkan järjestelyistä ja Tilausliikenne Hankille hyvästä ja turvallisesta kyydistä!


Teksti ja Kuvat Tuomo Kuitunen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti